Ihmetys karjanlannasta ja väkilannoitteista

Suomen ympäristön yksi keskeisin ongelma on vesien rehevöityminen. Itämeri kukkii kesäisin ja jopa Saimaan jään alla muhii tällä hetkellä - osin toki vielä selittämätön - leväongelma. Siinä missä pistemäisten lähteiden ravinnepäästöjä on pystytty viime vuosikymmeninä rajoittamaan, on hajakuormitus maataloudesta pysynyt ennallaan tai pahentunut. Vesien rehevöitymisessä on nykyisellään siis osittain kyse siitä, että maataloustuotannossa yritetään nimenomaisesti aktiivisesti rehevöittää tiettyjä maa-alueita, mutta samalla karkuutetaan ylimääräravinteita niiden loppusijoituspaikkaan eli vesistöihin.

Helsingin Sanomien mielipideosastolla oli tänään MTT:n vanhemman tutkijan Antti Ihon vastaus Matti Huuskosen aiempaan mielipidekirjoitukseen karjanlannan ja väkilannoitteiden merkityksestä rehevöitymisessä. Lyhykäisyydessään Huuskosen kirjoituksessa kysymys oli siitä, miksi kotieläinten ja kasvien yhteistuotantoa harjoittavilla tiloilla saatetaan käyttää viljelyssä sekä karjanlantaa että väkilannoitteita, vaikka pelkkä tilalla syntyvä karjanlanta riittäisi koko viljelyalan lannoitukseen. Huuskosen mukaan väkilannoitteista luopuminen tällaisilla maatiloilla olisi tehokas tapa vähentää rehevöitymistä.

Iho vastasi Huuskosen ajatukseen yhdysvaltalaiseen tutkimukseen viitaten. Lannan ja väkilannoitteiden yhteiskäytön selittää Ihon mukaan se, että tilalla, jolla lantaa olisi riittävästi omien peltojen lannoittamiseen, väkilannoitteita käytetään nimenomaan kustannussyistä karjasuojista etäällä olevien peltojen lannoitukseen; karjanlantaa ei kannata kauas kärrätä, koska kuljetuskustannukset nousevat väkilannoitteiden hankintahintaa korkeammiksi. Huuskosen esitys väkilannoitteista luopumisesta johtaisi Ihon mukaan tällaisilla maatiloilla vain siihen, että kaukaisten peltojen lannoitus ylipäätään loppuisi ja sitä myötä niiden peltojen tuottavuus. Karjasuojia lähellä oleville pelloille lannan muodossa levitettäviin ravinnemääriin ei tällä tavalla pystyttäisi Ihon mukaan puuttumaan, minkä johdosta ylilannoitus ja sen rehevöittävä vaikutus jatkuisivat siellä entiseen tapaan.

Näyttää siis siltä, että puheena olevissa kohteissa kustannustekijät ovat keskeisin selittäjä sille, miksi etäällä olevilla pelloilla käytetään väkilannoitteita, vaikka saman vaikutuksen omaavaa oman tilan karjanlantaa olisi sinnekin riittämiin levitettäväksi. Kun taas lantaa ei kannata kauaksi kärrätä, sitä levitetään ylimäärin lähipelloille. Ylimääräravinteet taas kulkeutuvat väistämättä vesistöihin.

En tarkkaan tiedä, miten mutkikas kuvio kaiken takana on, mutta intuitiivisesti en voi pitää kustannuskannustimiin puuttumista minään amerikantemppuna. Jos tahtoa rehevöitymiskehityksen pysäyttämiseksi vain löytyy, tukipoliittisten toimien muutos suuntaan, jossa esimerkiksi mahdollistetaan tilan oman karjanlannan kärräys kaukaisillekin pelloille, ei voi olla mahdoton. Suorat kuljetustuet ovat ensimmäinen ja nopea keino, mutta tulevaisuudessa siintää Suomessakin jo ajatus siitä, että lanta muutettaisiin "kuljetuskelpoisempaan" muotoon esikäsittelyn avulla. Porkkanat tämän kehityksen nopeuttamiseksi olisivat toivottavia. Houkuttelevin tällainen vaihtoehto on tilakohtainen biokaasun tuotanto karjanlannasta. Anaerobisessa mätänemisprosessissa lantaan sitoutunut energia saadaan biokaasuna käyttökelpoiseksi energianlähteeksi lämmön ja sähkön tuotantoon, ja jäljelle jäävä ravinnepitoinen jae voidaan muokata väkilannoitteita muistuttavaan muotoon.

Laajennettaessa rehevöitymiskeskustelua tullaan väistämättä lopulta siihen päätelmään, että nykyinen malli, joka perustuu ravinteiden läpivirtaukseen, ei ole kestävä. Tilalle pitää saada malli, jossa ravinteet kiertävät järjestelmässä tilakohtaisesti tai alueellisesti mahdollisimman täydellisesti. Huuskosen ja Ihon kirjoitukset toivottavasti kirvoittavat keskustelua tähän suuntaan. Tärkein väkilannoitteen osa, louhittu fosfaatti, loppuu joka tapauksessa käytöstämme ennemmin tai myöhemmin. Sen haaskaamisesta kannattaisi olla siksi jo nyt kiinnostuneempi.